Ei ole sattunut pitkään aikaan niin kuin sattuu nyt. Kipu on jotakin aivan käsittämätöntä. Niin on yksinäisyyskin. Ei ole ketään kehen nojata. Seison yksin. Mitä sitten, kun kaadun? Kuka ottaa minut kiinni? Ei kukaan. Kukaan ei tunnu käsittävän. Käsittävän sitä, että itken joka päivä itseni uneen. Minun on vain niin huono olla. Olen niin yksin.

En ole varma itkenkö sitä, että hän on poissa. Vai itkenkö vain sitä, ettei minulla ole ketään. Ei ketään kenen kanssa viettää päiväni. Ystäväni eivät pysty antamaan minulle niin paljon ajastaan kuin sitä selvitäkseni tarveisin. Joten mitä minun pitäisi tehdä? Mitä voin tehdä, kun mitään ei ole tehtävissä?

Elämäni on lamaantunut. Se polkee paikoillaan. Odotan parempaa aikaa. Jos sellaista edes tulee. Tarvitsen uuden alun. Mutta mistä sellaisenkin löytää? En voi polttaa kaikkia siltoja takanani. Haluaisin muuttaa toiseen kaupunkiin. Aloittaa kaiken alusta. Mutta käytännön asiat pitävät minut paikoillani. En voi liikkua. En voi hengittää.

En edes tiedä mistä kirjottaisin. Sekään ei helpota enää. Maailmani on palasina. Ja aina, kun aloitan palasten keräämisen jokin tulee ja vie ne käsistäni. Elämäni on pyörremyrsky. Istun myrskyn silmässä, enkä pääse pois. En edes tiedä miksi myrskyää. Tiedän vain sen, että salamat halkovat taivasta ja sade hakkaa maata. Anelen, että se loppuisi. Pelkään, ettei se tee niin koskaan.

Tasaisen ankeaa. Tuntuu, ettei minulla ole ketään kehen nojata. Ei minulla kai olekaan. Pahinta on se, että seison nyt yksin. Jos kaadun niin kaadun maahan asti. Kukaan ei ota minua kiinni. Minun täytyy opetella pitämään itsestäni huolta. Yksin. Se on vaikeaa. En ole tottunut siihen.

En jaksa enää kaatua. En vain jaksa. En jaksa enää ajatella. En jaksa enää tuntea. Haluaisin kaiken vain olevan hyvin. Kuinka kauan siihenkin menee? En keksi enää mitään, millä harhauttaa ajatuksiani. Arki on liian tavallista. Mitään merkittävää ei tapahdu. Miksei?

Tajuan vasta nyt polttaneeni kaikki sillat ollessani hänen kanssaan. Minulla ei ole ketään. Miksen osannut ennakoida tätä? Miten voin olla niin helvetin tyhmä, että rakensin maailmani hänen ympärilleen? Miksen nähnyt sen sortuvan? 

Sanotaan, että virheistään oppii. Toivon, että tämä opetti minulle jotakin. Opetti minut rakastamaan viisaammin. Hallitummin. En halua enää pudota kasvoilleni. En halua enää huomata, etten ole tarpeeksi. Haluan jonkun, ketä rakastaa minua omana itsenäni. Mutta miten voin löytää sen jonkun, kun hän on kaikki mitä ajattelen? Miten voin jatkaa eteenpäin, kun roikun yhä menneessä?

Miten voin ikinä enää rakastaa?

En saa henkeä. Kaikki syyttävät minua. Virheistä, joita en ole tehnyt. Miten tämä kaikki voi olla minun vikani? En kestä enää. En kestä katsoa kuinka hän kääntää kaikki minua vastaan. Valehtelee, osoittelee. Haluan pois. Kauas täältä. Mutta minulla ei ole muutakaan. Ei paikkaa minne mennä. Mitä minun oikein pitäisi tehdä?

Avuton olo. Kaikki arpeni ovat avoinna. Taas. Miksei hän vain lähde? Kauas elämästäni. Olisi edes hiljaa. En kestä kuunnella. En kestä katsoa. En ymmärrä mitä minä olen tehnyt. Rakastin häntä koko sydämestäni ja hän hylkäsi minut. Silti kaikki kääntyy jotenkin minun viakseni. Olisihan se pitänyt arvata. 

En halua luottaa. En enää yhteenkään. En pysty siihen. Miten joku voi tehdä minulle näin? Ymmärrän jos en ollut tarpeeksi. Mutta miksi pitää nöyryyttää? Kääntää kaikki minua vastaan? Vai olenko todella niin paha ihminen, että ansaitsen tämän? Olenko todella niin kamala, etten ansaitse onnea? En edes ystäviä?

Aina on ihmisiä, jotka haluavat nähdä sinun kaatuvan. Niin sanotaan. En aio kaatua. En ainakaan kertoa, että olen kaatunut. En ikinä. En anna heille sitä tyydytystä. Naurakoot, tönikööt. En näytä sen sattuvan. En näytä sen horjuttavan.

Mutta minä horjun. Jyrkänteen reunalla. Kestin sen kaiken. En tiedä kestänkö enää tätä. Olin onnellinen. Ohikiitävän hetken ajan. Nyt se on poissa. Taas. Hän riistää minulta uudelleen ja uudelleen kaiken. Kuin hän vielä olisi täällä. Haluan, että hän lähtee. Pois. Minua ei kiinnosta minne. En halua nähdä häntä, en halua tuntea häntä.

Tuntuu typerältä laskea päiviä. Mitä hyötyä siitä on, että tiedostan ajan kuluneen? Siksi olenkin vältellyt tänne kirjoittamista. En halua tietää. En halua muistaa. 

Minulla on kuitenkin mennyt paremmin. Nautin elämästä. Käännän autossa radion kaakkoon ja laulan mukana. Teen asioita, joita en ennen olisi voinut tehdä. Elän hetkessä. Se tuntuu hyvälle. 

Välillä kuitenkin pysähdyn. Käytän muutaman kerran päivässä pari minuuttia häneen. Elämään ilman häntä on vaikea tottua. Yritän silti parhaani. Välillä käytän enemmän aikaa ajatteluun kuin on sallittu. Hyväksyn silti sen tosiasian, että jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset. Joskus olen heikko.

Rakastan vapautta. Voin mennä minne haluan. Puhua kenelle haluan. Minun ei tarvitse selitellä tekemisiäni, varoa jonkun tunteita. Olen myös huomannut, että kelpaan muillekin. Olen hyvä ja arvokas. 

Olen tavannut jonkun. Mitään ei ole tapahtunut, mutta kiinnostumisen merkkejä on. En kuitenkaan haluaisi uutta suhdetta. Olen vasta tutustumassa itseeni. En tiedä, mitä tekisin, sillä pidän hänestä. Aina välillä kuitenkin ahdistaa. En halua loukata tai satuttaa. Miten tuollainenkin kerrotaan?

Juuri nyt elän päivä kerrallaan. En sano ei mihinkään. Se tuntuu vapauttavalta. Jännittävältä. Olen aina halunnut pitää kontrollin visusti itselläni. Siksi se onkin niin helpottavaa vihdoinkin irrottaa siitä. Antaa hetken viedä. Ystäväni kutsuvat minua nauraen hulluksi. Ehkä olenkin. Elämäni on kuitenkin ollut hauskempaa kuin vuosiin. Harmi vain, että siinä samalla menetin ystävälliset välini häneen. Tämä on kuitenkin minun elämäni, ei hänen. Ja minä päätän, miten haluan elää sen.

Aion valita elämisen, en vain selviytymistä.

En ole kirjoittanut vähään aikaan. Se johtuu siitä, ettei mikään muutu. Ikävä pysyy. Kalvaa sisintäin. Olen väsynyt. Niin väsynyt. En saa happea. En halua toipua. Muistot ovat kaikki, mitä minulla on jäljellä. Miten voin olla tässä kunnossa näin monen viikon jälkeen? Milloin tämä helpottaa? En halua enää itkeä itseäni uneen. En halua enää muistella. En pysty siihen. En selviä tästä. Miksi hän teki minulle näin? Miksen ollut tarpeeksi?

Tunnen itseni huonoksi. Riittämättömäksi. Ehkä en kelpaa kellekkään. Kaikki tallovat ylitseni. En pysty tukeutumaan kehenkään. Pelkään, että kaikki mihin nojaan pettää. Siksi olen yksin. Yksin taistelukentällä. Itseäni vastaan. En halua enää sotia ajatuksiani vastaan. En halua. En suostu. Silti en osaa lopettaa. 

On samantekevää, mitä päätän tehdä. Lopulta löydän itseni samasta pisteestä. Kierrän kehää. Uudelleen ja uudelleen. Kosketuksesi polttaa ihoani. Luoja, minulla on ikävä sitä. Antaisin kaiken mitä minulla on. Vain hänestä. Mutta mitä voin antaa, kun mikään ei riitä? Annoin jo kaikkeni. Mieleni, ruumiini, sieluni. Ja miten minulle kävikään. En ymmärrä tarkoitusta. Mikä tässä hyödyttää ketään? Häntäkin täytyy sattua. Täytyy. 

Hukassa. Niin hukassa. Olisi pitänyt tietää, että mikään ei kestä ikuisesti. En olisi saanut rakentaa kaikkea hänen ympärilleen. Miten voin olla näin tyhmä? Hyväuskoinen? En osaa vihata häntä. Joten vihaan itseäni. Ja kaikkia muita. Haluan huutaa. Juosta. Auttaisiko sekään? Ei ole paikkaa, minne juosta. Sekin on poissa. Kaikki on poissa. Vain kipu on jäljellä. Tyhjyys.

En kestä nähdä häntä enää. Vaikka se onkin kaikki mitä odotan. Se ei tee minulle hyvää. Haluan anella, rukoilla. Tiedän, ettei se auta. Hän on poissa. Tällä kertaa oikeasti. Oli minun virheeni rakastua sellaiseen, ketä ei osaa sitoutua. Luulin, että olisin poikkeus. Kuinka saatoinkaan olla niin tyhmä. Hän teki minulle samalla tavalla kuin kaikille muillekin. Kyllästyi. Kuinka hän saattoi? Kuinka hän saattoi sanoa, että olen se joka muutti hänet? Lopettaisi jo valehtelun. Olen tarpeeksi tyhmä uskomaan jokaisen valheen. Tarpeeksi epätoivoinen.

Olen liian itsekäs toivomaan hänelle parasta. Yhdessä vaiheessa vielä pystyin siihen. Mutta entä minä? Onko tämä enää reilua? Inhimillistä? Missä vaiheessa ikuisuutemme loppui? En ymmärrä. En pysty ymmärtämään. Ehkä en edes halua. Takerrun menneeseen, koska se on ainoa asia, jonka osaan tehdä. Se on ainoa asia, jonka tunnen. 

En ole edes varma tunnenko häntä enää. Hän on niin erilainen, silti samanlainen. Ainakin haluan nähdä hänet samanlaisena. Silti en voi olla huomaamatta, kuinka hän on muuttunut. Tai sitten hän vain teeskenteli erittäin hyvin. Haluan tietää totuuden. En voi ymmärtää. Nytkö hänen on hyvä olla? Muuttuiko hän todella niin paljon, etten enää mahtunut hänen maailmaansa? Miten en huomannut sitä? Miksen tehnyt mitään? Kuinka tyhmä voin olla? Miten saatoin antaa tämän tapahtua? 

Minun on hyväksyttävä tilanne. Tiedän sen. Mutta se tuntuu mahdottomalta. Päästää hänet vain menemään. Tehdä hänestä osa historiaani. En ole luovuttaja. Mutta miksi taistelisin taistelua, jota en voi voittaa? En voi pakottaa häntä rakastamaan minua. Mutta se sattuu tietää, että kaikki mitä meillä oli on poissa. Ei ole mitään, mikä korjaisi asiat. Ei ole mitään, mikä tekisi hänestä muuta kuin vieraan. 

Mihin sä laitoit mun rakkaan, kuinka sä kehtaat käyttää hänen vaatteitaan?