Viikko ohi. Tyhjä olo. Aukko rinnassa. Kukaan ei ymmärrä. Ketään ei kiinnosta. Hymyilen. Antaa kaikkien uskoa, että minulla on kaikki hallussa. Ei ole. Hajoan. Tänään hän aloittaa uuden elämän. Minä olen jumissa vanhassa. Kaksi asiaa listasta on jo toteutettu. Se auttoi hetkeksi. Luulin, että pidemmäksi. 

Kierrän kehää. Uudelleen ja uudelleen. Ympäri ja ympäri. Viha, ikävä, epätoivo. Rakkaus, katkeruus, toivo. Tunteet pysyvät samoina. Mikään ei muutu. Voin yrittää muuttaa kaiken. Silti mikään ei muutu. Kiinnostaako edes ketään?

Olen liian ylpeä pyytämään apua, tukea. En halua olla vaivaksi. Tuntuu, että ihmiset odottavat minun jo voivan paremmin. Joten minä kerron heille niin. Se on vain valhe muiden joukossa. Hymyilen, vilkutan, kiitän seurasta. Sisintäni ei hymyilytä. Välillä tuntuu, että majakkanikin valaisee muualle. Kukaan ei kysy miten voin. Jos haluan aloittaa keskustelun joudun tekemään sen itse. Enkä halua olla vaivaksi, en väkisin.

Mitä minun siis pitäisi tehdä? Jäädä kotiin itkemään? Siltä ainakin tuntuu. Minulla oli niin monta hyvää päivää. Tulevaisuuden suunnitelmia itselleni. Nyt ne kaikki tuntuvat turhalta. Mitä on tulevaisuus ilman häntä? Mitä järkeä siinä on? Antaisin mitä vain jos voisin kelata aikaa. Tekisin kaikkeni, jotta hän jäisi. Auttaisiko sekään? 

Onko hän onnellinen ilman minua? Miettiikö hän ikinä minua? Haluaisin vastata kyllä, mutta epäilen, että hänen uuden elämänsä myötä minusta tulee vain kaukainen muisto. Pakollinen velvollisuus. Tunnen olevani pakollinen velvollisuus kaikille, jopa ystävilleni. Miksen siis vain jäisi kotiin? Itkemään. Haukkumaan itseäni. Mihin se itsevarma nainen katosi? Saanko häntä koskaan takaisin?

Oh God, I feel lonely.