Tuntuu typerältä laskea päiviä. Mitä hyötyä siitä on, että tiedostan ajan kuluneen? Siksi olenkin vältellyt tänne kirjoittamista. En halua tietää. En halua muistaa. 

Minulla on kuitenkin mennyt paremmin. Nautin elämästä. Käännän autossa radion kaakkoon ja laulan mukana. Teen asioita, joita en ennen olisi voinut tehdä. Elän hetkessä. Se tuntuu hyvälle. 

Välillä kuitenkin pysähdyn. Käytän muutaman kerran päivässä pari minuuttia häneen. Elämään ilman häntä on vaikea tottua. Yritän silti parhaani. Välillä käytän enemmän aikaa ajatteluun kuin on sallittu. Hyväksyn silti sen tosiasian, että jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset. Joskus olen heikko.

Rakastan vapautta. Voin mennä minne haluan. Puhua kenelle haluan. Minun ei tarvitse selitellä tekemisiäni, varoa jonkun tunteita. Olen myös huomannut, että kelpaan muillekin. Olen hyvä ja arvokas. 

Olen tavannut jonkun. Mitään ei ole tapahtunut, mutta kiinnostumisen merkkejä on. En kuitenkaan haluaisi uutta suhdetta. Olen vasta tutustumassa itseeni. En tiedä, mitä tekisin, sillä pidän hänestä. Aina välillä kuitenkin ahdistaa. En halua loukata tai satuttaa. Miten tuollainenkin kerrotaan?

Juuri nyt elän päivä kerrallaan. En sano ei mihinkään. Se tuntuu vapauttavalta. Jännittävältä. Olen aina halunnut pitää kontrollin visusti itselläni. Siksi se onkin niin helpottavaa vihdoinkin irrottaa siitä. Antaa hetken viedä. Ystäväni kutsuvat minua nauraen hulluksi. Ehkä olenkin. Elämäni on kuitenkin ollut hauskempaa kuin vuosiin. Harmi vain, että siinä samalla menetin ystävälliset välini häneen. Tämä on kuitenkin minun elämäni, ei hänen. Ja minä päätän, miten haluan elää sen.

Aion valita elämisen, en vain selviytymistä.