En ole kirjoittanut vähään aikaan. Se johtuu siitä, ettei mikään muutu. Ikävä pysyy. Kalvaa sisintäin. Olen väsynyt. Niin väsynyt. En saa happea. En halua toipua. Muistot ovat kaikki, mitä minulla on jäljellä. Miten voin olla tässä kunnossa näin monen viikon jälkeen? Milloin tämä helpottaa? En halua enää itkeä itseäni uneen. En halua enää muistella. En pysty siihen. En selviä tästä. Miksi hän teki minulle näin? Miksen ollut tarpeeksi?

Tunnen itseni huonoksi. Riittämättömäksi. Ehkä en kelpaa kellekkään. Kaikki tallovat ylitseni. En pysty tukeutumaan kehenkään. Pelkään, että kaikki mihin nojaan pettää. Siksi olen yksin. Yksin taistelukentällä. Itseäni vastaan. En halua enää sotia ajatuksiani vastaan. En halua. En suostu. Silti en osaa lopettaa. 

On samantekevää, mitä päätän tehdä. Lopulta löydän itseni samasta pisteestä. Kierrän kehää. Uudelleen ja uudelleen. Kosketuksesi polttaa ihoani. Luoja, minulla on ikävä sitä. Antaisin kaiken mitä minulla on. Vain hänestä. Mutta mitä voin antaa, kun mikään ei riitä? Annoin jo kaikkeni. Mieleni, ruumiini, sieluni. Ja miten minulle kävikään. En ymmärrä tarkoitusta. Mikä tässä hyödyttää ketään? Häntäkin täytyy sattua. Täytyy. 

Hukassa. Niin hukassa. Olisi pitänyt tietää, että mikään ei kestä ikuisesti. En olisi saanut rakentaa kaikkea hänen ympärilleen. Miten voin olla näin tyhmä? Hyväuskoinen? En osaa vihata häntä. Joten vihaan itseäni. Ja kaikkia muita. Haluan huutaa. Juosta. Auttaisiko sekään? Ei ole paikkaa, minne juosta. Sekin on poissa. Kaikki on poissa. Vain kipu on jäljellä. Tyhjyys.

En kestä nähdä häntä enää. Vaikka se onkin kaikki mitä odotan. Se ei tee minulle hyvää. Haluan anella, rukoilla. Tiedän, ettei se auta. Hän on poissa. Tällä kertaa oikeasti. Oli minun virheeni rakastua sellaiseen, ketä ei osaa sitoutua. Luulin, että olisin poikkeus. Kuinka saatoinkaan olla niin tyhmä. Hän teki minulle samalla tavalla kuin kaikille muillekin. Kyllästyi. Kuinka hän saattoi? Kuinka hän saattoi sanoa, että olen se joka muutti hänet? Lopettaisi jo valehtelun. Olen tarpeeksi tyhmä uskomaan jokaisen valheen. Tarpeeksi epätoivoinen.

Olen liian itsekäs toivomaan hänelle parasta. Yhdessä vaiheessa vielä pystyin siihen. Mutta entä minä? Onko tämä enää reilua? Inhimillistä? Missä vaiheessa ikuisuutemme loppui? En ymmärrä. En pysty ymmärtämään. Ehkä en edes halua. Takerrun menneeseen, koska se on ainoa asia, jonka osaan tehdä. Se on ainoa asia, jonka tunnen. 

En ole edes varma tunnenko häntä enää. Hän on niin erilainen, silti samanlainen. Ainakin haluan nähdä hänet samanlaisena. Silti en voi olla huomaamatta, kuinka hän on muuttunut. Tai sitten hän vain teeskenteli erittäin hyvin. Haluan tietää totuuden. En voi ymmärtää. Nytkö hänen on hyvä olla? Muuttuiko hän todella niin paljon, etten enää mahtunut hänen maailmaansa? Miten en huomannut sitä? Miksen tehnyt mitään? Kuinka tyhmä voin olla? Miten saatoin antaa tämän tapahtua? 

Minun on hyväksyttävä tilanne. Tiedän sen. Mutta se tuntuu mahdottomalta. Päästää hänet vain menemään. Tehdä hänestä osa historiaani. En ole luovuttaja. Mutta miksi taistelisin taistelua, jota en voi voittaa? En voi pakottaa häntä rakastamaan minua. Mutta se sattuu tietää, että kaikki mitä meillä oli on poissa. Ei ole mitään, mikä korjaisi asiat. Ei ole mitään, mikä tekisi hänestä muuta kuin vieraan. 

Mihin sä laitoit mun rakkaan, kuinka sä kehtaat käyttää hänen vaatteitaan?