Tasaisen ankeaa. Tuntuu, ettei minulla ole ketään kehen nojata. Ei minulla kai olekaan. Pahinta on se, että seison nyt yksin. Jos kaadun niin kaadun maahan asti. Kukaan ei ota minua kiinni. Minun täytyy opetella pitämään itsestäni huolta. Yksin. Se on vaikeaa. En ole tottunut siihen.

En jaksa enää kaatua. En vain jaksa. En jaksa enää ajatella. En jaksa enää tuntea. Haluaisin kaiken vain olevan hyvin. Kuinka kauan siihenkin menee? En keksi enää mitään, millä harhauttaa ajatuksiani. Arki on liian tavallista. Mitään merkittävää ei tapahdu. Miksei?

Tajuan vasta nyt polttaneeni kaikki sillat ollessani hänen kanssaan. Minulla ei ole ketään. Miksen osannut ennakoida tätä? Miten voin olla niin helvetin tyhmä, että rakensin maailmani hänen ympärilleen? Miksen nähnyt sen sortuvan? 

Sanotaan, että virheistään oppii. Toivon, että tämä opetti minulle jotakin. Opetti minut rakastamaan viisaammin. Hallitummin. En halua enää pudota kasvoilleni. En halua enää huomata, etten ole tarpeeksi. Haluan jonkun, ketä rakastaa minua omana itsenäni. Mutta miten voin löytää sen jonkun, kun hän on kaikki mitä ajattelen? Miten voin jatkaa eteenpäin, kun roikun yhä menneessä?

Miten voin ikinä enää rakastaa?