En saa henkeä. Kaikki syyttävät minua. Virheistä, joita en ole tehnyt. Miten tämä kaikki voi olla minun vikani? En kestä enää. En kestä katsoa kuinka hän kääntää kaikki minua vastaan. Valehtelee, osoittelee. Haluan pois. Kauas täältä. Mutta minulla ei ole muutakaan. Ei paikkaa minne mennä. Mitä minun oikein pitäisi tehdä?

Avuton olo. Kaikki arpeni ovat avoinna. Taas. Miksei hän vain lähde? Kauas elämästäni. Olisi edes hiljaa. En kestä kuunnella. En kestä katsoa. En ymmärrä mitä minä olen tehnyt. Rakastin häntä koko sydämestäni ja hän hylkäsi minut. Silti kaikki kääntyy jotenkin minun viakseni. Olisihan se pitänyt arvata. 

En halua luottaa. En enää yhteenkään. En pysty siihen. Miten joku voi tehdä minulle näin? Ymmärrän jos en ollut tarpeeksi. Mutta miksi pitää nöyryyttää? Kääntää kaikki minua vastaan? Vai olenko todella niin paha ihminen, että ansaitsen tämän? Olenko todella niin kamala, etten ansaitse onnea? En edes ystäviä?

Aina on ihmisiä, jotka haluavat nähdä sinun kaatuvan. Niin sanotaan. En aio kaatua. En ainakaan kertoa, että olen kaatunut. En ikinä. En anna heille sitä tyydytystä. Naurakoot, tönikööt. En näytä sen sattuvan. En näytä sen horjuttavan.

Mutta minä horjun. Jyrkänteen reunalla. Kestin sen kaiken. En tiedä kestänkö enää tätä. Olin onnellinen. Ohikiitävän hetken ajan. Nyt se on poissa. Taas. Hän riistää minulta uudelleen ja uudelleen kaiken. Kuin hän vielä olisi täällä. Haluan, että hän lähtee. Pois. Minua ei kiinnosta minne. En halua nähdä häntä, en halua tuntea häntä.