Tunnen itseni tyhmäksi, hyväuskoiseksi. Uskoin kaikki hänen sanansa, uskon ne yhä. Se tekee kaikesta vaikeampaa. Oletan ihmisistä aina parasta. Luotan, rakastun sokeasti. Olen mukana sataprosenttisesti, vaikka toinen antaisi itsestään vain puolet. Se on raskasta. En halua olla aina se, jota sattuu. En halua löytää itseäni kerta toisensa jälkeen vessan lattialta. Ottaisin hänet takaisin sekunnissa, jos hän vain huolisi minut. Mikä minussa on vikana?

Kaipaako hän edes minua? Tuntuu ettei. Hän jatkaa elämäänsä, minä en pysty. Yritän kovasti, mutta joka yö putoan takaisin todellisuuteen. Minulla on ikävä häntä. Hän oli kaikkea mitä halusin. Meidän piti kestää ikuisesti. 

Kaikki käskevät minua siirtymään eteenpäin. Sanovat, että ryven itsesäälissä. En ymmärrä. Yritän parhaani. Teen kaikkeni. Se ei ole niin nopeaa. En pysty vain pyyhkimään kaikkia tunteita, muistoja. Vaikka hän pystyikin.

Tyhjyyttä. Lisää tyhjyyttä. Loppuuko se koskaan? Haluan jo siirtyä eteenpäin. En halua polkea paikoillani. Haluan kääntää sen pois päältä. Miten se käännetään pois päältä? Miten hän teki sen? Millä saan onton tunteen pois rinnastani? Ajatukset päästäni? 

Tuntuu kuin kaikki olisivat minua vastaan. Esittävät välittävänsä ja puukottavat selkään heti kun voivat. Miksi kukaan ei ymmärrä kuinka paljon se sattuu? Roikun reunalla ja kaikki tallovat sormieni yli. Joku päivä vielä putoan. Ovatko he sitten tyytyväisiä? Kun makaan maassa tuhantena kappaleena? 

Onko tämä todella meidän loppumme? Tälläkö tavalla se todella loppuu? Kaiken jälkeen. Annoin hänelle tuhat mahdollisuutta, hän ei minulle ainuttakaan. Onko se reilua? Hän olisi voinut edes kertoa olostaan. Kaikki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kierrän kehää, miettien mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisinko voinut muuttaa mitään? Olisinko voinut estää tämän? Antaisin mitä vain kääntääkseni aikaa.

Sillä sinä olet kaikkialla, muttet missään.