Ei ole sattunut pitkään aikaan niin kuin sattuu nyt. Kipu on jotakin aivan käsittämätöntä. Niin on yksinäisyyskin. Ei ole ketään kehen nojata. Seison yksin. Mitä sitten, kun kaadun? Kuka ottaa minut kiinni? Ei kukaan. Kukaan ei tunnu käsittävän. Käsittävän sitä, että itken joka päivä itseni uneen. Minun on vain niin huono olla. Olen niin yksin.

En ole varma itkenkö sitä, että hän on poissa. Vai itkenkö vain sitä, ettei minulla ole ketään. Ei ketään kenen kanssa viettää päiväni. Ystäväni eivät pysty antamaan minulle niin paljon ajastaan kuin sitä selvitäkseni tarveisin. Joten mitä minun pitäisi tehdä? Mitä voin tehdä, kun mitään ei ole tehtävissä?

Elämäni on lamaantunut. Se polkee paikoillaan. Odotan parempaa aikaa. Jos sellaista edes tulee. Tarvitsen uuden alun. Mutta mistä sellaisenkin löytää? En voi polttaa kaikkia siltoja takanani. Haluaisin muuttaa toiseen kaupunkiin. Aloittaa kaiken alusta. Mutta käytännön asiat pitävät minut paikoillani. En voi liikkua. En voi hengittää.

En edes tiedä mistä kirjottaisin. Sekään ei helpota enää. Maailmani on palasina. Ja aina, kun aloitan palasten keräämisen jokin tulee ja vie ne käsistäni. Elämäni on pyörremyrsky. Istun myrskyn silmässä, enkä pääse pois. En edes tiedä miksi myrskyää. Tiedän vain sen, että salamat halkovat taivasta ja sade hakkaa maata. Anelen, että se loppuisi. Pelkään, ettei se tee niin koskaan.